Vapors: Turning Japanese
Olen lukenut Marian Keyesin
"Sushia vasta-alkajille" –kirjan, jossa sushin syöminen toimi
jonkinlaisena ilmiselvänä metaforana aran ja tapoihinsa kiinni jääneen
naisen kuorestaan astumisena.Kirja itsessään oli aika perushuttua, itse
asiassa olen jostain syystä lukenut varmaan viisi Keyesin kirjaa, mutta
pitänyt ehkä kahdesta. Ne ovat niin easy-readingia, että niitä lukee
aikansa kuluksi, vaikkei niistä hirveästi pidäkään. Irlantilaisia
näyttää riivaavan samanlainen taipumus jalkojen maassa pitämiseen kuin
suomalaisiakin, että naisille suunnatut hömppäkirjatkin ovat kohtuu
arkisia. Kuitenkin, päätin olla kuten kirjan Ashling ja kokeilla jotain
uutta. Kaikkeahan pitää maailmassa kokeilla kerran, paitsi isoäitiään
ja polkkaa, eikö niin? [Paitsi polkkaa olen kokeillut, harrastin tanhua
muutaman vuoden ala-asteikäisenä. Olin ehdottomasti luokan kuulein
babe.]
Olimme sopineet AK:n kanssa kasvissushille menosta, ja
viime torstai oli sopiva päivä. Meistä kumpikaan ei kalasta kauheasti
perusta, itse asiassa kaikki veden pinnan alapuolella elelevä on ollut
minulle ruokana oksennusrefleksin aiheuttavaa niin kauan kuin muistan.
Tilasimme sitten joitain kasvisrullia. Ne saapuivat suorakulmion
muotoisessa astiassa, kumppaninaan vihreän lehden muotoinen möykky ja
keltaisia märkiä lehtiä ja pieni kannullinen nestettä. AK valisti, että
vihreä oli nyt sitä wasabi-tahnaa, keltaiset lehdet inkivääriä, joilla
kuuluu "puhdistaa" maku suusta suupalojen välillä ja kannussa
soija-kastiketta, johon palat kuului dipata. Ja eikun kokeilemaan.
Ensimmäinen pala meni ihan hyvin alas, kuten toinenkin, mutta sitten
vaikeudet alkoivat. Välillä upotin liikaa soijaa palaan, välillä otin
liikaa tahnaa ja inkiväärikin alkoi maistua oudolta. Lopulta aloin
yhdistämään rullien "kääreenä" olevan merilevän suolaisen, merellisen
maun kalan makuun. Viimeiset palat menivät sellaisella puoli-irveellä
alas, ja päivän parhaimmaksi ostokseksi paljastui juomana ollut
Coca-Cola, joka puhdisti mielestäni maun suusta huomattavasti
inkivääriä paremmin. Puolustelin juomavalintaani sillä, että en ole
kulttuureja kunnioittamaton moukka, sillä Japani on toisen
maailmansodan jälkeen pakolla ja sen jälkeen vapaaehtoisestikin sitonut
ulkopolitiikkansa USA:n tahtoon. Oikeasti juomalla Coca-Colaa osoitin
kiinnostusta ja kunnioitusta Japanin historiaa kohtaan! En kyllä
vieläkään tajua, miten riisistä, kurkusta ja merilevästä koostuvasta
ateriasta saa tällaisen ällötysreation.
Syötyämme menimme
läheiseen puotiin, jossa mainostettiin "aidon 70-luvun reseptin" mukaan
tehtyjä merirosvorahoja. Silmäni alkoivat vilkkua, mutta tietysti nekin
osoittautuivat pettymyksiksi. Kello oli n.16.30 kun lähdimme puodista
ja tapoimme aikaa kaupungilla hetken, ennen kuin lopetimme teeskentelyn
ja menimme kaljalle. (Kyllä klo 17 torstai-iltana se on ihan
hyväksyttävää!). Tilasimme sipulirenkaita ja niiden mukana tullut
rasvainen dippikastike osoittautui oivaksi yhdistelmäksi edellä
mainittujen merirosvorahojen kanssa, jos ei ota huomioon, että
makuyhdistelmä oli itse asiassa aika ällöttävä. Vielä ällöttävämpää oli
viereemme istunut neljän 50+ ikäisen humalaisen miehen seurue, jotka
mm. puhuivat siitä, miten joku heidän toverinsa on maksanut seksistä ja
yhdellä miehistä oli nahkaliivi. En itse asiassa osannut päättää, kumpi
oli kamalampaa. Olimme kuitenkin vain kahden juoman ajan, kunnes
lähdimme jo seitsemän aikoihin kotiin.
Päivän piisi viittaa
tietenkin sushi -kokeiluuni, mutta on (jälleen kerran) harhaanjohtava.
Minulla on tuo piisi jostain kirpparilta parilla eurolla pelastetussa
kasarikokoelmassa (itse asiassa ostin sen Visagen ultramainion "Fade to
grey" piisin takia; antaisin mitä vain, jos olisin saanut dekadentilla
80-luvulla saanut bilettää tuota piisiä jossain New Yorkin underground
glam/new romantic-diskossa). En kuitenkaan ole niin kauheasti
kiinnittänyt huomiota tuohon Vaporsin piisiin, ennen kuin
SubTV:llä/MTV3:lla pyörineessä mainiossa "Happiness" –sarjassa (en nyt
muista suomenkielistä nimeä) selitettiin piisi. Piisissä kukaan ei
muuta kulttuurista identiteettiään, vaan nimi viittaa siihen kun
ihmisen(miehen) esim. "ollessaan itselleen hellä" (BB-Timon sanoja
lainatakseni) naama vääntyy, höm, "onnellisen hetken" lähestyessä.
Minua alkoi naurattamaan piisin merkitys, ja samalla mietityttämään se,
miten nykyään esim. tuosta aihepiiristä kukaan poppihittejä ei enää
tee. 80-luvulla toki taloudellinen elämä tuli reaganilaisuuden myötä
neoliberaalisen äärikovaksi, mutta se heijastui, ainakin omien
huomioideni mukaan, ihmisten muihin arvoihin vasta 90-luvulla
uusipuritaanisuuden muodossa esim. juuri valtavirtaviihteeseen.Toinen
piisi, joka käsittelee samaa aihetta on tietenkin (*googlettaa
esittäjän*) Divinylsin "I touch myself": tuskinpa esim. Britney
vastaavaa piisiä olisi levyttänyt.(Tuokin näköjään tuli kyllä vasta
-91, mutta ei se 80-luvun henki heti muuttunutkaan). Ja kuinka monessa
80-luvun (teini)leffassa avoimesti näytetään rintoja, kun taas nykyään
se on jonkinlainen shokkiarvoinen markkinointikikka.
Olin
katsomassa Brokeback Mountainin perjantaina. Halusin nähdä sen heti,
sillä niin paljon kiitosta se kerännyt. Tajusin ensi-illan olevan
lähellä vasta torstaina, ja kuten arvasinkin, näytös oli lähes
loppuunmyyty, vain hajapaikkoja jäljellä. Niinpä päätin varata lipun
itselleni ja mennä leffaan yksin. Varauksia vastaanottavan naisen ääni
oli kohtuu säälivän kuuloinen. Kun sitten kolmea minuuttia ennen
lippujen varauksen purkausta ennen saavuin teatteriin, jono tietysti
ulottui ovelle. Olin tuskainen, sillä taulu vilkutti näytöksen olevan
loppuunmyyty. Jostain syystä yksi jonoista oli vain parin ihmisen
mittainen, ja siirryin sinne ja sain liput ajoissa. En tajua, mikseivät
ihmiset siirtyneet siihen jonoon, varsinkin kun kysyin lipunmyyjältä,
että onko heillä jotain erityisjonoa esim. lippunsa varanneilla ja sain
kielteisen vastauksen. Näytös tosiaan oli tupaten täynnä, ja joukossa
oli yllättävän paljon miehiä(siis ilmeisesti tyttöystäviensä seurassa).
Olisi luullut, että "homocowboy"-leffa pelottaisi miehet uuden Jet
Li-elokuvan pariin. No, ehkä ensi-ilta on eri asia, kun varmaan
joukossa oli paljon "elokuvan ystäviä", joita kiinnosti elokuva sen
saaman hehkutuksen perusteella.
Pidin elokuvasta todella
paljon. Se eteni jännin loikkauksin, kattaen yhteensä 20 vuotta. Vaikka
elokuva oli tunteisiin vetoava, siinä ei ollut tippaakaan siirappia tai
katsojien tunteiden manipulointia, jolla yritettäisiin saada katsojien
kyynelkanavat auki ja siten tuntumaan jotenkin emotionaalisesti
vahvalta. Elokuvan ei tarvinnut, sillä se oli muutenkin. Elokuvan loppu
oli tietyllä tapaa avoin tulkinnoille, ja heti kotiin tultuani pitikin
tietysti katsoa, mitä imdb:n keskustelupalstalla aiheesta puhutaan.
Aihe olikin "kuumin peruna", jossa jokaisella oli oma mielipiteensä ja
pyrkimys haalia "todistusaineistoa" kantansa tueksi. Toinen suuri
otsikkoryhmä oli tietysti kristittyjen saarnat. Osa niistä kommenteista
oikeasti sai aikaan reaktion "missäköhän se haulikkoni on?". En vaan
voi sietää uskonnollisen vakaumuksen kaapuun puettua ahdasmielisyyttä.
Tai no, minkäänlaista ahdasmielisyyttä, mutta erityisen raivostuttavaa
se on, kun sitä perustellaan joillain tuhansia vuosia vanhoilla, monen
kertaan (väärin) käännetyillä ja muokatuilla raapustuksilla.
Nettini oli poissa toiminnasta kaksi ja puoli päivää. Onko säälittävää,
että oikeasti suutelin tietokonerutua, kun se äsken alkoi taas
toimimaan?
maanantai, 30. tammikuu 2006
Kommentit