Vapors: Turning Japanese

Olen lukenut Marian Keyesin "Sushia vasta-alkajille" –kirjan, jossa sushin syöminen toimi jonkinlaisena ilmiselvänä metaforana aran ja tapoihinsa kiinni jääneen naisen kuorestaan astumisena.Kirja itsessään oli aika perushuttua, itse asiassa olen jostain syystä lukenut varmaan viisi Keyesin kirjaa, mutta pitänyt ehkä kahdesta. Ne ovat niin easy-readingia, että niitä lukee aikansa kuluksi, vaikkei niistä hirveästi pidäkään. Irlantilaisia näyttää riivaavan samanlainen taipumus jalkojen maassa pitämiseen kuin suomalaisiakin, että naisille suunnatut hömppäkirjatkin ovat kohtuu arkisia. Kuitenkin, päätin olla kuten kirjan Ashling ja kokeilla jotain uutta. Kaikkeahan pitää maailmassa kokeilla kerran, paitsi isoäitiään ja polkkaa, eikö niin? [Paitsi polkkaa olen kokeillut, harrastin tanhua muutaman vuoden ala-asteikäisenä. Olin ehdottomasti luokan kuulein babe.]

Olimme sopineet AK:n kanssa kasvissushille menosta, ja viime torstai oli sopiva päivä. Meistä kumpikaan ei kalasta kauheasti perusta, itse asiassa kaikki veden pinnan alapuolella elelevä on ollut minulle ruokana oksennusrefleksin aiheuttavaa niin kauan kuin muistan. Tilasimme sitten joitain kasvisrullia. Ne saapuivat suorakulmion muotoisessa astiassa, kumppaninaan vihreän lehden muotoinen möykky ja keltaisia märkiä lehtiä ja pieni kannullinen nestettä. AK valisti, että vihreä oli nyt sitä wasabi-tahnaa, keltaiset lehdet inkivääriä, joilla kuuluu "puhdistaa" maku suusta suupalojen välillä ja kannussa soija-kastiketta, johon palat kuului dipata. Ja eikun kokeilemaan. Ensimmäinen pala meni ihan hyvin alas, kuten toinenkin, mutta sitten vaikeudet alkoivat. Välillä upotin liikaa soijaa palaan, välillä otin liikaa tahnaa ja inkiväärikin alkoi maistua oudolta. Lopulta aloin yhdistämään rullien "kääreenä" olevan merilevän suolaisen, merellisen maun kalan makuun. Viimeiset palat menivät sellaisella puoli-irveellä alas, ja päivän parhaimmaksi ostokseksi paljastui juomana ollut Coca-Cola, joka puhdisti mielestäni maun suusta huomattavasti inkivääriä paremmin. Puolustelin juomavalintaani sillä, että en ole kulttuureja kunnioittamaton moukka, sillä Japani on toisen maailmansodan jälkeen pakolla ja sen jälkeen vapaaehtoisestikin sitonut ulkopolitiikkansa USA:n tahtoon. Oikeasti juomalla Coca-Colaa osoitin kiinnostusta ja kunnioitusta Japanin historiaa kohtaan! En kyllä vieläkään tajua, miten riisistä, kurkusta ja merilevästä koostuvasta ateriasta saa tällaisen ällötysreation.

Syötyämme menimme läheiseen puotiin, jossa mainostettiin "aidon 70-luvun reseptin" mukaan tehtyjä merirosvorahoja. Silmäni alkoivat vilkkua, mutta tietysti nekin osoittautuivat pettymyksiksi. Kello oli n.16.30 kun lähdimme puodista ja tapoimme aikaa kaupungilla hetken, ennen kuin lopetimme teeskentelyn ja menimme kaljalle. (Kyllä klo 17 torstai-iltana se on ihan hyväksyttävää!). Tilasimme sipulirenkaita ja niiden mukana tullut rasvainen dippikastike osoittautui oivaksi yhdistelmäksi edellä mainittujen merirosvorahojen kanssa, jos ei ota huomioon, että makuyhdistelmä oli itse asiassa aika ällöttävä. Vielä ällöttävämpää oli viereemme istunut neljän 50+ ikäisen humalaisen miehen seurue, jotka mm. puhuivat siitä, miten joku heidän toverinsa on maksanut seksistä ja yhdellä miehistä oli nahkaliivi. En itse asiassa osannut päättää, kumpi oli kamalampaa. Olimme kuitenkin vain kahden juoman ajan, kunnes lähdimme jo seitsemän aikoihin kotiin.

Päivän piisi viittaa tietenkin sushi -kokeiluuni, mutta on (jälleen kerran) harhaanjohtava. Minulla on tuo piisi jostain kirpparilta parilla eurolla pelastetussa kasarikokoelmassa (itse asiassa ostin sen Visagen ultramainion "Fade to grey" piisin takia; antaisin mitä vain, jos olisin saanut dekadentilla 80-luvulla saanut bilettää tuota piisiä jossain New Yorkin underground glam/new romantic-diskossa). En kuitenkaan ole niin kauheasti kiinnittänyt huomiota tuohon Vaporsin piisiin, ennen kuin SubTV:llä/MTV3:lla pyörineessä mainiossa "Happiness" –sarjassa (en nyt muista suomenkielistä nimeä) selitettiin piisi. Piisissä kukaan ei muuta kulttuurista identiteettiään, vaan nimi viittaa siihen kun ihmisen(miehen) esim. "ollessaan itselleen hellä" (BB-Timon sanoja lainatakseni) naama vääntyy, höm, "onnellisen hetken" lähestyessä. Minua alkoi naurattamaan piisin merkitys, ja samalla mietityttämään se, miten nykyään esim. tuosta aihepiiristä kukaan poppihittejä ei enää tee. 80-luvulla toki taloudellinen elämä tuli reaganilaisuuden myötä neoliberaalisen äärikovaksi, mutta se heijastui, ainakin omien huomioideni mukaan, ihmisten muihin arvoihin vasta 90-luvulla uusipuritaanisuuden muodossa esim. juuri valtavirtaviihteeseen.Toinen piisi, joka käsittelee samaa aihetta on tietenkin  (*googlettaa esittäjän*) Divinylsin "I touch myself": tuskinpa esim. Britney vastaavaa piisiä olisi levyttänyt.(Tuokin näköjään tuli kyllä vasta -91, mutta ei se 80-luvun henki heti muuttunutkaan). Ja kuinka monessa 80-luvun (teini)leffassa avoimesti näytetään rintoja, kun taas nykyään se on jonkinlainen shokkiarvoinen markkinointikikka.

Olin katsomassa Brokeback Mountainin perjantaina. Halusin nähdä sen heti, sillä niin paljon kiitosta se kerännyt. Tajusin ensi-illan olevan lähellä vasta torstaina, ja kuten arvasinkin, näytös oli lähes loppuunmyyty, vain hajapaikkoja jäljellä. Niinpä päätin varata lipun itselleni ja mennä leffaan yksin. Varauksia vastaanottavan naisen ääni oli kohtuu säälivän kuuloinen. Kun sitten kolmea minuuttia ennen lippujen varauksen purkausta ennen saavuin teatteriin, jono tietysti ulottui ovelle. Olin tuskainen, sillä taulu vilkutti näytöksen olevan loppuunmyyty. Jostain syystä yksi jonoista oli vain parin ihmisen mittainen, ja siirryin sinne ja sain liput ajoissa. En tajua, mikseivät ihmiset siirtyneet siihen jonoon, varsinkin kun kysyin lipunmyyjältä, että onko heillä jotain erityisjonoa esim. lippunsa varanneilla ja sain kielteisen vastauksen. Näytös tosiaan oli tupaten täynnä, ja joukossa oli yllättävän paljon miehiä(siis ilmeisesti tyttöystäviensä seurassa). Olisi luullut, että "homocowboy"-leffa pelottaisi miehet uuden Jet Li-elokuvan pariin. No, ehkä ensi-ilta on eri asia, kun varmaan joukossa oli paljon "elokuvan ystäviä", joita kiinnosti elokuva sen saaman hehkutuksen perusteella.

Pidin elokuvasta todella paljon. Se eteni jännin loikkauksin, kattaen yhteensä 20 vuotta. Vaikka elokuva oli tunteisiin vetoava, siinä ei ollut tippaakaan siirappia tai katsojien tunteiden manipulointia, jolla yritettäisiin saada katsojien kyynelkanavat auki ja siten tuntumaan jotenkin emotionaalisesti vahvalta. Elokuvan ei tarvinnut, sillä se oli muutenkin. Elokuvan loppu oli tietyllä tapaa avoin tulkinnoille, ja heti kotiin tultuani pitikin tietysti katsoa, mitä imdb:n keskustelupalstalla aiheesta puhutaan. Aihe olikin "kuumin peruna", jossa jokaisella oli oma mielipiteensä ja pyrkimys haalia "todistusaineistoa" kantansa tueksi. Toinen suuri otsikkoryhmä oli tietysti kristittyjen saarnat. Osa niistä kommenteista oikeasti sai aikaan reaktion "missäköhän se haulikkoni on?". En vaan voi sietää uskonnollisen vakaumuksen kaapuun puettua ahdasmielisyyttä. Tai no, minkäänlaista ahdasmielisyyttä, mutta erityisen raivostuttavaa se on, kun sitä perustellaan joillain tuhansia vuosia vanhoilla, monen kertaan (väärin) käännetyillä ja muokatuilla raapustuksilla.

Nettini oli poissa toiminnasta kaksi ja puoli päivää. Onko säälittävää, että oikeasti suutelin tietokonerutua, kun se äsken alkoi taas toimimaan?